Matkalla

Mozart on kadonnut. Se jättimäinen, hirveä, valkoinen, hassu peruukki, johon koko sketsi perustuu. Se on niin suuri, ettei se ole mahtunut kahteen matkalaukkuun, joissa muut tavarat ovat sulassa sovussa säilyneet edellisestä keikasta. Minulla on varma aavistus, että peruukki on nuottikaapissani (älä kysy miksi), joka puolestaan sijaitsee huoneessa, joka tällä hetkellä toimii varastona remonttipoliittisista syistä. Ja se kaappi on tietenkin huoneen perällä.

Olen nyt noin kuukauden ollut matkalla tuolle kaapille. Matka on ollut monivaiheinen ja tuottelias. Matkalta olen löytänyt kauan kaivattuja askartelutarvikkeita ja joutunut niiden tempaisemana tekemään ensi talven sytykeruusut. Olen lukenut kolme vuosikertaa Aku Ankkoja. Laulanut Irish love songs-nuottikirjan kannesta kanteen. Soittanut eri vireisiä tinapillejä. Pelannut muistipeliä ja Muumi-dominoa. Katsellut vanhoja valokuva-albumeja.

Matkalla nuottikaapille olen myös törmännyt lapsuudenystäviini Daisyihin ja Cindyihin (Barbieta halvempiin ja pienempiin nukkeihin, Brätsisukupolvelle tiedoksi). Olen luovuttanut ne seuraavalle sukupolvelle ja rakentanut niille huoneita, kylpypaljuja, miljöitä ja seikkailuja. Ja kohdannut sen olennaisen kysymyksen: ”Miksi nää on sivuilta kaljuja?”

Tänään kohtasin Mozartin. Se ei ole kalju. Se on nyt päässäni ja tunnen itseni lapsineroksi.