Kunpa luomu olis normi

Kunpa ruokakaupan koko normivalikoima olis luomua, puhdasta ja eettisesti tuotettua. Ja sit vihannesosaston nurkassa olis pieni kämänen hylly, johon olis sullottu epäsiististi sikakalliit tuotteet, joiden valmistaminen rasittaa maapalloa kohtuuttomasti ja jotka sisältää ihmiselle haitallisia prosessoituja ainesosia. Ja niissä olis sellanen pääkallologo.

 

Kunpa lounasravintolan listalla olis normiruokana kolme erilaista monipuolista, maukasta ja ravinnetiheää luomukasvisruokaa ja sit viimeisenä vaihtoehtona yks mauton lihavaihtoehto niille, jotka on hankalia asiakkaita ja kranttuja.
 

Kunpa keskustan tavaratalo olis suuri täyspalvelukirpputori, jossa olis myynnissä eri osastoilla kaikkea tarpeellista käytettyä kodintavaraa ja vaatteita monien myyjien kauniisti väreittäin, malleittain ja koottain lajittelemina. Ja sit taajamassa puolen tunnin bussimatkan päässä olis epäsiisti, kylmä hallirakennus, jonka sekavista hyllyistä vois ostaa kiinalaisten lasten tekemiä uusia muovikuituvaatteita itsepalvelukassalle maksaen.
 

Kunpa lapset kävis koulun kanssa metsäretkellä keräämässä sieniä, marjoja ja lehtivihreää; pihlajannuppuja, nokkosia ja vuohenputkia ja toimittaisivat ne köksän tunnille kokattavaksi. Ja ruokajuomana olis vettä.
 

Kunpa asiakas, jolla on oma kankainen kauppakassi saisi aina ostoksistaan 10%:n alennuksen ja muovikassi maksais viis euroa kappale.
 

Kunpa jokaisessa roskiskatoksessa ja työpaikan kahvihuoneessa olis kaikki eri kierrätysastiat. Ja sit sekajätepussi vietäis markettialueen laidalla olevaan keräyspisteeseen, minne pääsee vain omalla autolla.
 

Maailma olis aika äkkiä aika erilainen. Mä tykkäisin.

Keikkakalenteri 2018

Cats, Tampereen Teatteri:
Pe 28.9. klo 19
La 29.9 klo 14.30
La 29.9. klo 19

Pe 5.10. klo 19
La 6.10. klo 14.30
La 6.10. klo 19

To 11.10. klo 19
Pe 12.10. klo 19
La 13.10. klo 14.30
La 13.10. klo 19

Ke 31.10. klo 19
To 1.11. klo 19

To 8.11. klo 19
Pe 9.11. klo 19
La 10.11. klo 14.30
La 11.11. klo 19

Pe 16.11. klo 19
La 17.11. klo 14.30
La 17.11. klo 19 Viimeinen esitys.

 

 

Jokaisella nuorella on oikeus aikuiseen

Nuori ei tiedä mitä elämältä haluaa, mitä voisi haluta ja mitä häneltä halutaan. Mitkä ovat nuoren omia, omasta sydämestä lähtöisin olevia toiveita ja haaveita. Mikä on oma tahto.

Ympäristön paine, kavereiden mielipiteet, omat unelmat, vanhempien odotusten täyttäminen, vanhempia vastaan kapinoiminen, lähestyvän aikuisuuden vaatimukset -vaikkakin nuoren itsensä asettamat- repivät nuorta eri suuntiin. Myös suuntiin, joita hänen oma tahtonsa ei valitsisi. Yllättävistä suunnista voi löytää paljon, mutta jos ei ole vielä löytänyt omaa itseään, voi kadottaa sisimpänsä ja eksyä.

Nuorisotyön viikko 29.9.-5.10.2014 #hupparikansanpuolella www.alli.fi

Oman itsen löytäminen, oman herkkyyden ja heikkouden tunnistaminen, oman tahdon, vahvuuden, omien tunteiden ja toiveiden ymmärtäminen rakentavat kivijalan, jonka varassa aikuisuuden kolhut on mahdollista kestää sortumatta.

Jokaisella nuorella on oikeus olla onnellinen. Jokaisella nuorella on mahdollisuus tulla vahvaksi aikuiseksi. Jokainen nuori kulkee oman tiensä, tekee omat valintansa. Mutta nuori ei voi tehdä sitä yksin. Vaikka nuori ei sitä myöntäisi, ei tietäisi, eikä osaisi vaatia, jokainen nuori tarvitsee aikuisen.

Onnellinen, vahva, hyvän itsetunnon omaava nuori on ihme, joka voi tapahtua joka päivä. Ole ihmeidentekijä. Ole hupparikansan puolella.

Matka on alkanut

Avaan painotuoreen nuottikirjan ensimmäistä kertaa. Se tuoksuu uudelta. Sen selkä ratisee ja nitisee.
Teroitan lyijykynän. Sen terävin kärki murtuu muruksi kun kirjoitan oman nimeni muistikirjan kansilehdelle.
Puhdistan soittimesta sormenjäljet.
Aamu on kirpeä, villapaita on juuri sopiva vaate.
Olen matkalla kohti unelmaa.

 

Vaaraa kohti

Vaaran uhatessa elimistö pyrkii pelastautumaan, energia lisääntyy, hengitys tihenee, pulssi nousee ja suoli tyhjenee, jotta taistelu tai pakoon juoksu olisi menestyksekäs ja hengissä säilyminen taattu. Miten kertoa elimistölle, että esiintyminen ei ole sellainen vaaratilanne? Miten saada kroppa ja mieli ymmärtämään, ettei mitään niin järisyttävää voi tapahtua, että siitä olisi kenellekään loppujen lopuksi vakavaa haittaa?

Rakas elimistö, kaikki on hyvin. Menen lenkille, jotta tiedät minun juoksevan karkuun. Olen turvassa, älä huoli. Syön kevyesti ja annan suolen tyhjentyä, jotta tiedät minun pystyvän nopeammin pakoon. Tankkaan hyvälaatuista superenergiaa, jotta jaksan pakomatkani. Joogaan hengitystä rauhallisemmaksi, koska sinä pidät siitä. Rakas elimistö, me selviämme.

Kuva: Ville Hautakangas

Esittämisen hetki

kuva: Ville Hautakangas

Esittävän taiteen luomisprosessi on erityinen. Joka kerta yhtä erikoinen ja aina ihan erilainen. Ja koko matka on kuljettava, mistään ei pysty oikaisemaan. Vaikka työvuosia olisi kuinka, nollasta on lähdettävä.

Se alkaa tyhjästä. Ideasta, fiiliksestä, toiveesta, keksinnöstä, ajatuksesta, jota kokeillaan. Josta innostutaan, kiihdytään, turhaudutaan, ahdistutaan. Jota toistetaan, treenataan, kokeillaan, pohditaan ja toistetaan aina vaan ja lopulta – tehdään päätös ja luotetaan.

Kun pitkän reitin kuljettuaan on valmis päästämään irti, valmis tuomaan tuotoksensa julki, on se läsnä mittansa ajan ja sitten kadonnut. Ja mitä jäljelle jää?

Esittämisen hetki tekee jotain jokaiselle. Hetki jättää jäljen katsojaan ja se jättää jäljen esiintyjään. Jäljen, joka voi olla häilyvä ja ohimenevä, haalea ja vaikuttamaton, mutta se voi myös olla jälki, joka ihmiseen jää loppuelämäksi. Jotain, mikä vaikuttaa valintoihin, muuttaa hänen elämänsä. Katsojan ja esiintyjän välille syntynyttä yhteyttä, joka tuo tarinan katsojalle, ei kukaan voi ottaa katsojalta pois. Hän vie sen mukanaan katsomosta poistuessaan, hän kantaa sitä sydämessään, se on ikuisesti hänen.

Odotus

Kuva: Henri Mattila

Ympäristö alkaa kadota kummallisella tavalla. Järjestelmällinen neitsytluonteeni ei listaa mitään. Kotini on sotatilassa. Tiskipöydän likaiset astiat tyytyvät olotilaansa. Pyykit eivät peseydy, mutta pidän mielelläni eilisiä vaatteita. Astun eteisen kynnysmatolle kertyneiden kenkien yli ilman verenpaineen heilahdusta. Jääkaappi tyhjenee tasaisesti ja vessapaperista on käytössä viimeinen rulla enkä suunnittele kauppareissua. Posti on laatikossa varmaan parilta päivältä, en ole laskenut.

Esitykseen on kolme päivää. Seinäkello tikittää. En voi tehdä enää mitään muuta kuin odottaa. Ja kävellä ympyrää.

Kesäilta Pispalassa

Ilta-auringon lämmin loiste köynnösruusussa. Flammentanz. Ehkä ainoa kasvin nimi, jonka muistan. Tulipunaisena seinällä tanssiva ruusu.

Poskella raikas, mutta lempeän lämmin kevyt tuuli. Kahisevat vaahteran lehdet. Vatsassa kilo mansikkaa, pakastimessa neljä. Yläkerrassa nukkuva mansikanperkuun prinsessa (kolme suuhun, yksi kulhoon).

Tiukkaa ylämäkeä ohi ajavan mopoauton helevetinmoinen pörinä. Ja perässä pari vielä helevetinmoisempaa kaveria. Vaakon Nakista kantautuva parilan kutsu. Rajaportin Saunan savun tuoksu. Naapurissa yksinäinen koira.

Suljen silmät ja yritän muistaa tämän sitten kun on Musta Marraskuu.

Ostetaan äänihuulet

Ymmärrän, ettei sitä voi tietää, että pieni ihonvärinen kuminauhalenksu olisi mitenkään olennainen ja totta kai sellaista saa käyttää jos sitä tarvitsee ja sellainen pöydällä on. Mutta kun se oli tärkeä. Elintärkeä. Siinä olivat mun esitykseni äänihuulet. Tai havainnollistava esimerkki siitä, miten mitättömän kokoiset ihmisen äänihuulet ovat, mutta minulle tärkeät silti. Jouduin nyt päivän läpimenossa todella tarkoittamaan sanojani replikoidessani: ”Oletteko nähneet äänihuulia?”

Turhaa napinaa, menen kirjakauppaan ostamaan uudet huulet. Niitä tuskin yksittäin myydään, joten veikkaanpa, että huomenna omistan huulia loppuelämän tarpeiksi.

Matkalla

Mozart on kadonnut. Se jättimäinen, hirveä, valkoinen, hassu peruukki, johon koko sketsi perustuu. Se on niin suuri, ettei se ole mahtunut kahteen matkalaukkuun, joissa muut tavarat ovat sulassa sovussa säilyneet edellisestä keikasta. Minulla on varma aavistus, että peruukki on nuottikaapissani (älä kysy miksi), joka puolestaan sijaitsee huoneessa, joka tällä hetkellä toimii varastona remonttipoliittisista syistä. Ja se kaappi on tietenkin huoneen perällä.

Olen nyt noin kuukauden ollut matkalla tuolle kaapille. Matka on ollut monivaiheinen ja tuottelias. Matkalta olen löytänyt kauan kaivattuja askartelutarvikkeita ja joutunut niiden tempaisemana tekemään ensi talven sytykeruusut. Olen lukenut kolme vuosikertaa Aku Ankkoja. Laulanut Irish love songs-nuottikirjan kannesta kanteen. Soittanut eri vireisiä tinapillejä. Pelannut muistipeliä ja Muumi-dominoa. Katsellut vanhoja valokuva-albumeja.

Matkalla nuottikaapille olen myös törmännyt lapsuudenystäviini Daisyihin ja Cindyihin (Barbieta halvempiin ja pienempiin nukkeihin, Brätsisukupolvelle tiedoksi). Olen luovuttanut ne seuraavalle sukupolvelle ja rakentanut niille huoneita, kylpypaljuja, miljöitä ja seikkailuja. Ja kohdannut sen olennaisen kysymyksen: ”Miksi nää on sivuilta kaljuja?”

Tänään kohtasin Mozartin. Se ei ole kalju. Se on nyt päässäni ja tunnen itseni lapsineroksi.